Aika kultaa muistot tai ainakin oman kokemuksen mukaan hieman muuttaa niitä. Isäni ,ikää 85 vuotta, joutui alkukesästä sydämen läppäleikkaukseen. Oli itse sitä mieltä, ettei tämän ikäistä ole järkevää operoida mutta kun vointi huononi nopeasti, jäi leikkaus ainoaksi vaihtoehdoksi, jos oli aikomus pysyä elävien kirjoissa.

Leikkausaika tuli ja jännitimme toimenpidettä melkoisesti. Potilas oli iäkäs ja hänellä oli muitakin sairauksia kuten diabetes. Yksi syy mikä puolsi leikkausta oli isäni henkinen vireys. Vaikka ikää on paljon ,pää toimi ja hän oli hyvin perillä mitä maailmalla tapahtui ja missä mennään. Leikkaus meni oikein hyvin mutta sitten tuli vähän takapakkia. Hän ei muistanut leikkauksen jälkeen missä oli. Oli omasta mielestään välillä armeijassa, välillä taas Yhdysvalloissa. Olimme erittäin huolestuneista äitini kanssa, että kävikö nyt niin, että ruumis sai lisäaikaa mutta järki meni. Onneksi kävin kyselemässä mistä moinen johtuu ja sainkin tietää, että tämä ilmiö on aika yleinen mitä tulee ikäihmisiin, jotka joutuvat isoihin lääketieteellisiin operaatioihin.

Leikkaavassa yliopistollisessa sairaalassa henkilökunta oli nuorehkoa ja motivoituneen oloista. Suhtautuminen ikäihmisiin ja heidän muistihäiriöihin oli asiallista ja mukana oli myös annos huumoria.

Kun siirto omaan lähisairaalaan tuli, järki alkoi taas toimia ja ympäristö alkoi hahmottua oikein. Tilannetta kuitenkin pahensi se, että hänet siirrettiin sisätautiosatolle, jonka potilaat ovat aika heikkokuntoisia ja iäkkäitä. Henkilökunta tuntui aika kyyniseltä ja potilaat samassa huoneessa olivat hiljaista väkeä. Toinen nukkui melkein koko ajan ja toinen ei halunnut /jaksanut puhua. Tuli vain mieleen, että jos joutuu hoidettavaksi vastaavaan paikkaan, jossa hoitohenkilökunta on ainoa, joiden kanssa voi jutella+ tietenkin omaiset, jotka eivät välttämättä pääse kovin usein vierailulle, alkaa itse kukin taantua. Jos ihmisella järki pelaa, on aika loukkaavaa, jos häneen suhtaudutaan kuin dementikkoon vain siksi ,että ikää on paljon.

Isäni kertoi tällaista. Suhtautuminen ainakin osittain muuttui parempaan suuntaan , kun yhdelle hoitajalle kävi selväksi, että hän tuntee tämän sukulaisen ja hänen muistinsa oli vain tilapäisesti heikentynyt.Toivoisin, että jokainen potilas saisi ihmisarvoa kunnioittavaa hoitoa, olipa sitten kyseessä muistisairas tai ei. Dementikko ei pysty välttämättä välittämään tietoa huonosta kohtelusta omaisilleen mutta meidän jokaisen omaisen pitäisi olla valpas ja seurata sivusta myös miten sitä naapurisängyn potilasta kohdellaan, kun vierailemme oman sukulaisemme/ystävämme luona.

Nyt kaikki näyttää hyvältä. Isäni on toipunut leikkauksesta ja jaksaa taas liikkua eikä nuku koko ajan. Myös mielenkiinto maailmanmenoa kohtaan on säilynyt ja lehtien ja kirjojen luku kiinnostaa taas. Tosin hän heitti myös sellaisen ajatuksen, että ihminen ei ole tarkoitettu kestämään 100 vuotiaaksi asti. Hän oli sitä mieltä, että lähes kaikille ikäihmisille annettava verenohennuslääkitys olisi syytä lopettaa. Jos tulee sydän - tai aivoinfarkteja niin antaa tulla. Ehkä elämän ylläpito niin pitkään kuin mahdollista ei enää ole järkevää kun ihminen itse alkaa jo olla valmis lähtemään. Arttu Wiskarin levyttämä kappale Tuntematon potilas kertoo aika hyvin tästä tilanteesta.

Tällaista tällä kertaa . Seuraavaksi varmaan kirjoitan  taas parisuhdekiemuroista ja työelämän ihanuudesta.