Irtisanomisen jälkeinen, palkallinen loma jatkuu. Taloudellisesti kaikki vielä hyvällä mallilla mutta tulevaisuus mietityttää yhä enemmän. Olen asioinnut te-toimistossa ja kokemukset eivät ole olleet oikein rohkaisevia. Ammatinvalintapsykologi jutteli ja kyseli omia vaihtoehtoja ja kun olin yhtä sellaista miettinyt, tuntui, ettei muita vaihtoehtoja sitten ollutkaan. Tämä tosin tyssäsi siihen, että koulutusta johon aioin hakea, ei sitten järjestettykään. Nykyiseen ammattiin työlllistyminen on todella vaikeata, koska avoimia työpaikkoja ei ole. Vaihtoehto on siis uudelleenkoulutus mutta mikä olisi uusi ammatti, on epäselvää. Kovin pitkää koulutusta en myöskään pidä järkevänä. Pessimisti kun olen, epäilen myös työllistymistäni ihan vain ikäni takia. Fyysiseltä kunnolta olen kyllä työkykyinen, mutta kun hakulomakkeelta katsotaan ikä, taidan jo karsiutua sen perusteella. En toki odota pitää vakituista pitkää työsuhdetta, kunhan olisi edes pätkätöitä.

Aika vaikeaa on itseään työttömäksi tituleerata. Vaikka en ole sitä omaa syyttäni, se tuntuu luokittelevan minut piirun verran alemmaksi kuin työssäkäyvät. Jos en olisi tavannut nykyistä elämänkumppaniani, en tiedä miten olisin tästä selvinnyt. En toki vieläkään ole selvillä vesillä, mutta minulla on ihminen, joka tukee minua, kun osuu huono päivä. Itkettää ja tuntuu, ettei mitään hyvää ole tulossa lähitulevaisuudessa.

Joulun aika toi esikoisen äidin luo ja se on aiheuttanut taas uusia pulmia arkeen. Hänellä on edelleen aika varauksellinen suhtautuminen rakkaaseeni. Hankalien tilanteiden välttämiseksi, olemme viettäneet vain muutamia öitä yhdessä. Nyt odotan loppiaista ja risteilyä, jolloin voimme olla yhdessä ja arki palaa näihin asumisjärjestelyihin. Ihan kivaahan se on, kun näkee lapsiaan mutta tuntuu hänestäkin varmaan kiusalliselta tämä toisen kotona asuminen.

Entinen mieheni joutui yllättäen joulun alla sairaalaan ja myös se tuntui vaikuttavan tyttäreeni voimakkaasti. On sellainen, ettei helposti puhu asioistaan. Kokee, että on velvollinen huolehtimaan isästään. Onneksi tämä näyttää tervehtyvän ja vaivaksi epäillään sappikiviä, jotka on mahdollista hoitaa leikkauksella. Minusta on ollut vähän kiusallista, kun olen joutunut vierailemaan lasten kanssa hänen luonaan, tosin aika harvoin tätä nykyään tapahtuu. Nykyinen elämänkumppani onneksi tajuaa tilanteen ja ainakin sanoo,että hänestä on hyvä, että olemme sellaisissa väleissä, että voimme asiallisesti sopia lapsia koskevista asioista. Minustakin tämä on hyvä, mutta nuorempi lapsista täyttää 18 tammikuussa, joten tämä huoltajuus velvoittaa aina vain vähemmän ainakin virallisesti. Todellisuudessahan mikään ei muutu. Minä jouduin edelleen kustantamaan hänen elämisensä ja pääosin myös kaikki hankinnat kuten vaatteet, puhelimet jne.

Vanhemapani pärjäilevät aika hyvin. Äitini sairastama ruusu alkaa olla parantuntut. Tosin jalka on edelleen turvoksissa ja tarvitsee hoitoa. Mahdollista on, että siihen jää pysyvä turvotus. Jalka ei ole kipeä mutta turvotus estää normaalien kenkien käytön ja siksi olen hommannut parin kenkiä , jotka ovat normaalia kokoa muutaman koon suuremman. Lisäksi hän voi käyttää aamutossuja lyhyillä roskanvienti yms matkoilla.

Jään odottamaan uutta vuotta. Nyt pitäisi löytää suunta koulutukseen, toki myös olen valmis menemään töihin, mutta aika epävarmalta sillä suunnalla näyttää. Muutaman työpaikkahaun olen tehnyt, mutta pelottaa sekin, miltä se tuntuu jos aina tulee vain- kiitos hakemuksestasi mutta- ilmoitus, enkä pääse edes haastatteluun saati tule valituksi. Alkaako se masentaa ja alan passivoitua niin, etten viitsi edes täyttää hakemuksia.  Aika näyttää mutta tänään elämä  ainakin tuntuu kivalta.