Kevät tulee kovaa vauhtia. Loma edessä ja kaiken pitäisi olla hienosti mutta kun ei vaan tunnu olevan. Mikään ei tunnu kivalta. Töissäkäynti tökkii, kotona ei huvittaisi tehdä mitään. Onneksi sentään liikkuessa ajatukset nollaantuvat ja olo on vähän helpompi. Nukkuminen on levotonta. Heräilen monta kertaa yössä.

Kodin remontoinnin suunnittelu toi vähän piristystä, mutta sekin lässähti sitten. Suunnitelmat ovat pitkälti valmiit mutta mutkia alkoi ilmaantua, kun annoin miehelle tehtäväksi selvitellä lattiamateriaalien hintoja ja sopia mahdollisen urakoitsijan kanssa milloin asennus tehtäisiin. Nyt ollaan pattitilanteessa. Pitää kuulemma vielä käydä katsomassa pari rautakauppaa mitä heillä on tarjota. Päädyttiin keraamisen laatan näköiseen laminaattiin eteiseen ja keittiöön. Yllätys olikin melkoinen, kun lähdettiin etsimään malleja. Niitä oli huomattavasti vähemmän tarjolla kuin puunnäköistä laminaattia ja hintakin oli selvästi korkeampi kuin mitä odotettiin. Ehkä se oikea väri ja malli vielä löytyy. Jos ei ensi viikolla tärppää, niin pitää tyytyä niihin jo aiemmin löydettyihin vaihtoehtoihin. Remontti itsessään veisi  n. kolme työpäivää edellyttäen, ettei mitään yllätyksiä vanhan lattian alta löydy. Nyt kun vielä saataisiin materiaalitoimittajat ja mallit valittua, niin päästäisiin sopimaan ajankohdasta. Kallista lystiä mutta uusi kestänee sen ajan mitä tässä asunnossa asutaan. Toivottavasti mies saa hoidettua neuvottelut urakoitsijan kanssa. Kuvittelin,että näissä miesten jutuissa miesten keskinäiset neuvottelut sujuvat paremmin kuin jos minä naisena alan neuvotella. Mutta jos homma ei ota sujuakseen minun on pakko puuttua ja usko oman miehen kyvykkyyteen hiipuu entisestään. Tunne, että pärjäisin ilman häntä ja pääsisin itse jopa helpommalla alkaa taas nostaa tosissaan päätään. Miten jonkun asian toimittaminen puhelimella voi olla noin vaikeaa? Olenko tehnyt miehestäni liian passiivisen hoitamalla liiaksi yhteisiä asioita ja mikä mättää? Minulla kun on paljon vähemmän aikaa käyttää tällaiseen kuin hänellä, joka viettää kaiken päivää kotona.

Töissä menee tasaisen varmasti. Syksyyn asti näyttää vielä olevan töitä, mutta jos uusia tilauksia ei ala tulla, ollaan ehkä taas uusien yt- neuvottelujen ja lomautusten edessä. PItkällä tähtäimellä nämä visionäärit eivät anna oikein valoisaa kuvaa alamme tulevaisuudesta. Kysyntä on heidän mukaansa pysyvästi vähentynyt. Tuotteiden hintaa pitää saada alas ja sitä kautta kustannuksia vähennettävä kaikista toiminnoista. Tämä tarkoittaa yleensä väen vähentämistä ja jäljellejääville aina vaan kiivaampaa työtahtia. Pessimistisenä luonteena on alkanut tulla ajatus, että 50 -vuotislahjaksi taitaakin tulla lopputili. Sitten on sitä vapaa-aikaa, muuta muuten talous tosi tiukoilla ja uudelleentyöllistyminen siinä iässä varmaan aika heikkoa. Parin vuoden päästä näkee, menikö arvio ihan metsään.

Lapsilla ainakin tuntuu menevän hyvin. Koulussa ei ole kivaa mutta kohtalaisia numeroita sentään tulee kokeista. Toinen kirjoittaa ylioppilaaksi ja edessä on vielä myöhemmin pääsykokeita. Toivottavasti pääsisi mieleiseen opiskelupaikkaan heti ensi yrityksellä, niin olisi elämällä selkeä suunta taas syksyllä. Toki ymmärrän, että koulussa istuminen alkaa tuntua vähemmän houkuttelevalta ja olisi kiva ansaita rahaan ja viettää itsenäistä elämää ja ostella kaikkea kivaa, mihin äidiltä ei nyt ilkeä aina pyytää rahaa. Töitä vaan on aika vaikea saada, joten ehkä sittenkin se koulu. Uskoisin, että sitten kun  hän valmistuu olisi jo taloudessa nousukausi ja työllistyminen helpompaa. Toivotaan parasta.

Olen aika hvyin yksin viihtyvää sorttia mutta nyt olisi sellainen jakso elämässä, että kaipaan kovasti sellaista läheistä ystävää, jonka kanssa jutella ja jakaa omia ajatuksia. Muutama ystävä on, mutta yhteydenpito tapahtuu pääasiassa sähköpostilla ja puhelimella. Nyt pitäis olla se konkreettinen olkapää johon voisi nojata. Tuntuu, että ei jaksa kiinnostua eikä välittää enää mistään.Ehkä tämä menee ohi tai sitten on vaan yritettävä hakea apua mutta mistä. Parempia aikoja odotellessaa...